Kun eräänä hyvin merkityksettömänä aamuna menin keittiöön, havaitsin siellä jotakin hyvin omituista. Olin varmaan juuri sinä aamuna sokea, tai silmässäni oli roska, mutta en huomannut mikä oli vialla. Katselin hetken ympärilleni ja etenin jääkaapille. Otin jääkaapista isän tekemän leivän ja menin pöydän ääreen istumaan. Katselin vieläkin ympärilleni kummastuneena, kunnes Aada tuli viereeni istumaan. Kysyin häneltä huomasiko hän keittiössä mitään uutta. Hän vastasi ei ja halasi minua. Kun yhä kummastellen puistelin päätäni, Aada ymmärsi, etten ollut maan pinnalla ja pinkaisi huoneeseensa syömään. Kun oli jo liian myöhäistä, huusin Aadalle: "Aada! Pöydän ääreen syömään!" Juoksin hänen huoneeseensä ja näin karmaisevan näyn; kymmenenvuotias pikkutyttö lukemassa kirjaa parvisängyllä, joka oli täynnä leivänmurusia.
Huokaisin.
Aada yskäisi ja kokkareinen leipäpalanen lensi hänen suustaan sängylle.
Huokaisin uudestaan.
Aada katsoi leipää, otti sen suuhunsa, pureskeli kunnolla ja nielaisi.
Yökkäsin ja juoksin vessaan.



Vessakierroksen päätyttyä hyppelehdin yläkertaan ja kurkistin tyhjään huoneeseen, jota ei käytetä mihinkään. Se on minulla tapana. Olin jo kääntämässä katsettani pois huoneesta kun tajusin mitä olin juuri nähnyt. Huone oli sisustettu lastenhuoneeksi! Siellä oli pinnasänky, vaipanvaihtosysteemit, lattiamatto (toimii myös sänkynä) ja pieni potta. Meinasin pyörtyä.
Astelin sisälle huoneeseen ja koskettelin tavaroita kuin kokeillakseni ovatko ne oikeita vai kuvittelinko koko ajan. Käteni ei mennyt sängystä läpi. Eikä vaippakeskuksestakaan. Eikä myöskään potasta. Huokaisin syvempään kuin ikinä ja vain pelkästä hämmästyksestä. Hengitin syvään ja hartaasti ja suljin silmäni.



Juoksin vanhempieni makuuhuoneeseen jossa äitini pitäisi olla lakkaamassa varpaankynsiään tai muuta sellaista. Mutta sielläkin odotti järkytys. Näin ihan normaalisti vitivalkoisen sängyn heti sisään tultuani, mutta äitiä ei näkynyt. Käännyin kulmasta jossa seisoi normaalisti valkoinen sohva ja seinällä tauluteevee.
Mutta eipä tietenkään. Siellä oli musta nahkasohva ja matkatelkkari.
Olin paniikissa! Menin isompaan tyhjään huoneeseemme jossa säilytimme kaikkea roinaa arvellen senkin olevan ihan sekaisin. Olin taas väärässä.
Huoneessa loikoili rennosti äiti, glamourkuningatar lukien jotain kirjaa. Hän oli varmaankin juuri tullut lenkiltä, sillä hänellä oli urheiluvaatteet ja hiki otsalla. Kysyin ihmetellen: "Äiti, oletko sinä raskaana?"
Äiti nosti katseensa ja hymyili kummallisesti. Hän oli avaamassa suutaan juuri kun Aada ryntäsi sisään näyttämään jotain tieteellistä tutkimusta joka oli juuri onnistunut. Mienasin juuri sillä hetkellä puraista pikkusisareltani pään poikki, heittää sen ikkunasta ulos ja syödä lopun ruumiin suihini laittamatta edes ketsuppia päälle. Onneksi hillitsin itseni ja hipsin hiljaa ulos huoneesta, kysymättä enempää. Äiti oli raskaana.



Puin päälleni, söin aikaisemman leipäni loppuun ja juoksi koulubussille. Tämä sekasortoisuus oli saanut pääni sekaisin enkä selvinnyt sen päivän äikänkokeista kovin hyvin. Koulun jälkeen juoksin uudestaan yläkertaan ja suoraan entiseen äidin ja isän makuuhuoneeseen.
Lysähdin lattialle ja ryömin entiseen tyhjään huoneeseen. Katselin vauvantarviketavaroita ja huokaisin sinä päivänä jo neljännen tai viidennen kerran. Lampsin alakertaan ja toistelin asiaa mielessäni koko matkan huoneeseeni asti. Äiti oli raskaana. Äiti oli raskaana. Suutuin. En tiedä miksi mutta suutuin silti ja purskahdin itkuun. Se ei ollut surullisuutta tai mitään muutakaan mutta itkinpä silti.
Siinä sitten äiti hiipi hiljaa huoneeseeni ja kysyi miksi itken. Kerroin etten tiennyt syytä ja että äiti oli raskaana. Äiti nauroi.
Odotin hänen kertovan miksi, mutta hän vain nauroi. Nauroi, nauroi ja nauroi. Minuakin alkoi naurattaa. Olikohan minulla menkat taas tulossa, kun olin niin outo?
Lopulta äiti sanoi, ettei meille ole vauvaa tulossa, vaan kokonainen perheen alku. Ihmettelin äidin puheita ja katselin häntä miettiväisenä ja kysyvästi.
"Vuokralaisia", äiti sanoi ja se selitti kaiken.

Okei, minä olen Else Dell ja tämä on meidän perheen tarina alkaen siitä, kun Rabben perhe muutti meille ja loppuen siihen, kun he muuttavat pois. Teidän hyväksynnällänne aloitan perheemme esittelyn.



Ensimmäisenä äiti, Aino Dell. Hän on perheen pää. On ollut siitä lähtien kun minä synnyin.
Itse asiassa, äiti on perheemme glamourinhimoinen narttu. Hän on omasta mielestään hyvinkin muotitietoinen ja kaunis ja kaikkea. Isän vastakohta. Isä rakastui äitiin kun he olivat vielä yliopistossa. Silloin äiti oli nuori ja rypytön, tiukkapeppuinen kaunotar, joka sai vietyä jok'ikisen miehen sydämen. (nythän hän käyttää kaiken maailman ryppyvoiteita, jotta näyttäisi samalta koko ikänsä [hän on 42] ja rasvaimukin on jo kokeiltu juttu [kts. 4's rivi, tiukka on peppu]).
Äiti pitää hyyyyyyvin vaaleista ja valkoisista väreistä. Jos hänen pitäisi valita, vaalea vaiko valkoinen, hän valitsisi valkoisen. Musta vai harmaa? Valkoinen, vaikka sitä vaihtoehtoa ei ole.



Sitten isä, Sulo Dell, joka on rillipäinen nuorehko keski-ikäinen mies, (nuorehko keski-ikäinen? no, se on ainoa tapa luonnehtia isäni ikää. [en tiedä kuinka vanha hän on]) hänellä on lyhyt kaljuuntuva tukka, (joo-o, kyllä häneltä hiusta lähtee) ei habaa nimeksikään ja kaljamaha. Vaatteessa kuin vaatteessa hän näyttää raskaana olevalta.
Mutta eikös se ole keski-ikäisyyden vertauskuva? Kaljamaha. Ei hän kyllä syö paljon mitään koskaan (ainakaan kotona), käy töissä, puhuu puhelimeen ja lukee kirjoja. Ja ehkä pelehtii joskus äidin kanssa. Tai no, en tiedä. Äiti rakastui isään silloin yliopistossa, kun isä oli vielä komea ja timmissä kunnossa, tukkaa vaikka muille jakaa ja ikää vaille kaksikymmentä. Itse täydellisyys. Mutta kun mies ja nainen päätyvät yhteen, käy miehelle köpelösti. Avioliitto syö miestä.
Mutta kyllä hän mukava on. Oikea täydellinen isä. Hän leikki minunkin kanssani monta tuntia päivässä kun olin pieni. Nykyään hän leikkii pikkusiskoni Aadan kanssa.



Pikkusiskoni Aada Dell on pieni. Pieni ja suloinen 10-vuotias hikari. Hikke, hullu koulukirjojen pänttääjä, kokeisiin lukija, kymppien saaja. Toisin kuin minä. Siis oikeasti, Aada saa jokaisesta kokeesta kympin. Ai niin, yhdestä kokeesta hän sai 10-, kun ei muistanut lukea. Hän kävi itkemään. Kymppi miinuksesta! Kyllä minäkin itkisin, mutta ilosta. Minä olen enemmänkin seiskan tyyppiä.
Kyllä Aada on silti suloinen ja ihana. Oikein täydellinen pikkusisko. Jos minä vaikkapa olen surullinen sen vuoksi, että esim. Mikko on jättänyt minut (ahh, miesten nainen), niin Aada tulee lohduttamaan. Jos olen oikein iloinen vaikkapa siitä, että Mikko on ottanut minut takaisin, Aada iloitsee kanssani. Jos Aadaa pelottaa illalla (enhän minä pelkää), hän tulee viereeni nukkumaan. Sänkyyni mahtuu kyllä.
Joskus Aada pyytää kuin pyytääkin apua kotitehtävissä, ja silloin autan häntä. Uskokaa vain jos haluatte, mutta Aadaa en vaihtaisi mihinkään. Paitsi silloin kun hän roikkuu ystäväni jalassa kun hän on kylässä. Tai kun hän roikkuu minun jalassani kun hänellä on ystävä kylässä. "Tämä on isosiskoni", hän sanoo. Suloista.



Minä, Esle Dell, olen perheemme teinihirviö (hirviökö? hah, salli mun nauraa). Ähh, äiti ei suostu ostamaan minulle kuin shortseja ja toppeja. Ja kaikki niistä räikeitä. Isän mielestä olen niin kaunis, ettei äiti halua jäädä varjooni ja ostaa siksi rääsyjä. Voin uskoakin tuon. Paitsi kauneuden.
En harrasta mitään. Paitsi koripalloa. Koripalloa! Äiti pakottaa minut koripalloilemaan. Äidin mielestä olen vain pieni haitta ja hän yrittää saada minut jollain lailla tuottamaan. Tosin Aada on perheen toivo. Prinsessa. Hän harrastaa balettia.
Ja jos jotakuta kiinnostaa, minä olen 15-vuotinen, 2-kuukautinen, 1-viikkoinen, 2-päiväinen ja 4-tuntinen tyttö.
Tämä katkonaisten lauseiden jono johtuu siitä, että en keksi mitään kerrottavaa itsestäni. Oman itsensä arvioiminen on vaikeaa, jos ei oteta lukuun sitä, että minä olen huonoin kaikessa enkä tiedä mistään mitään. Lopulta kaikki kuitenkin tietävät että minä olen paras kaikessa ja tiedän kaiken.
Mitä? Terve itserakkaus on vain hyvästä.


Minä en sitten pyri tekemään tästä mitenkään tekopyhää lällyä rakkausstooria. Kerron kaiken täsmälleen siten, miten asiat tapahtuivat. Kukaan ei voi tulla sanomaan, että tuo juttu ei nyt ollutkaan totta, ei. Vaan joka ikinen sielu, joka täällä maailmassamme kulkee, voi olla varma siitä, että tässä tarinassa puhutaan täyttä ja totisinta totta.