Kun eräänä hyvin merkityksettömänä aamuna menin keittiöön, havaitsin siellä jotakin hyvin omituista. Olin varmaan juuri sinä aamuna sokea, tai silmässäni oli roska, mutta en huomannut mikä oli vialla. Katselin hetken ympärilleni ja etenin jääkaapille. Otin jääkaapista isän tekemän leivän ja menin pöydän ääreen istumaan. Katselin vieläkin ympärilleni kummastuneena, kunnes Aada tuli viereeni istumaan. Kysyin häneltä huomasiko hän keittiössä mitään uutta. Hän vastasi ei ja halasi minua. Kun yhä kummastellen puistelin päätäni, Aada ymmärsi, etten ollut maan pinnalla ja pinkaisi huoneeseensa syömään. Kun oli jo liian myöhäistä, huusin Aadalle: "Aada! Pöydän ääreen syömään!" Juoksin hänen huoneeseensä ja näin karmaisevan näyn; kymmenenvuotias pikkutyttö lukemassa kirjaa parvisängyllä, joka oli täynnä leivänmurusia.
Huokaisin.
Aada yskäisi ja kokkareinen leipäpalanen lensi hänen suustaan sängylle.
Huokaisin uudestaan.
Aada katsoi leipää, otti sen suuhunsa, pureskeli kunnolla ja nielaisi.
Yökkäsin ja juoksin vessaan.



Vessakierroksen päätyttyä hyppelehdin yläkertaan ja kurkistin tyhjään huoneeseen, jota ei käytetä mihinkään. Se on minulla tapana. Olin jo kääntämässä katsettani pois huoneesta kun tajusin mitä olin juuri nähnyt. Huone oli sisustettu lastenhuoneeksi! Siellä oli pinnasänky, vaipanvaihtosysteemit, lattiamatto (toimii myös sänkynä) ja pieni potta. Meinasin pyörtyä.
Astelin sisälle huoneeseen ja koskettelin tavaroita kuin kokeillakseni ovatko ne oikeita vai kuvittelinko koko ajan. Käteni ei mennyt sängystä läpi. Eikä vaippakeskuksestakaan. Eikä myöskään potasta. Huokaisin syvempään kuin ikinä ja vain pelkästä hämmästyksestä. Hengitin syvään ja hartaasti ja suljin silmäni.



Juoksin vanhempieni makuuhuoneeseen jossa äitini pitäisi olla lakkaamassa varpaankynsiään tai muuta sellaista. Mutta sielläkin odotti järkytys. Näin ihan normaalisti vitivalkoisen sängyn heti sisään tultuani, mutta äitiä ei näkynyt. Käännyin kulmasta jossa seisoi normaalisti valkoinen sohva ja seinällä tauluteevee.
Mutta eipä tietenkään. Siellä oli musta nahkasohva ja matkatelkkari.
Olin paniikissa! Menin isompaan tyhjään huoneeseemme jossa säilytimme kaikkea roinaa arvellen senkin olevan ihan sekaisin. Olin taas väärässä.
Huoneessa loikoili rennosti äiti, glamourkuningatar lukien jotain kirjaa. Hän oli varmaankin juuri tullut lenkiltä, sillä hänellä oli urheiluvaatteet ja hiki otsalla. Kysyin ihmetellen: "Äiti, oletko sinä raskaana?"
Äiti nosti katseensa ja hymyili kummallisesti. Hän oli avaamassa suutaan juuri kun Aada ryntäsi sisään näyttämään jotain tieteellistä tutkimusta joka oli juuri onnistunut. Mienasin juuri sillä hetkellä puraista pikkusisareltani pään poikki, heittää sen ikkunasta ulos ja syödä lopun ruumiin suihini laittamatta edes ketsuppia päälle. Onneksi hillitsin itseni ja hipsin hiljaa ulos huoneesta, kysymättä enempää. Äiti oli raskaana.



Puin päälleni, söin aikaisemman leipäni loppuun ja juoksi koulubussille. Tämä sekasortoisuus oli saanut pääni sekaisin enkä selvinnyt sen päivän äikänkokeista kovin hyvin. Koulun jälkeen juoksin uudestaan yläkertaan ja suoraan entiseen äidin ja isän makuuhuoneeseen.
Lysähdin lattialle ja ryömin entiseen tyhjään huoneeseen. Katselin vauvantarviketavaroita ja huokaisin sinä päivänä jo neljännen tai viidennen kerran. Lampsin alakertaan ja toistelin asiaa mielessäni koko matkan huoneeseeni asti. Äiti oli raskaana. Äiti oli raskaana. Suutuin. En tiedä miksi mutta suutuin silti ja purskahdin itkuun. Se ei ollut surullisuutta tai mitään muutakaan mutta itkinpä silti.
Siinä sitten äiti hiipi hiljaa huoneeseeni ja kysyi miksi itken. Kerroin etten tiennyt syytä ja että äiti oli raskaana. Äiti nauroi.
Odotin hänen kertovan miksi, mutta hän vain nauroi. Nauroi, nauroi ja nauroi. Minuakin alkoi naurattaa. Olikohan minulla menkat taas tulossa, kun olin niin outo?
Lopulta äiti sanoi, ettei meille ole vauvaa tulossa, vaan kokonainen perheen alku. Ihmettelin äidin puheita ja katselin häntä miettiväisenä ja kysyvästi.
"Vuokralaisia", äiti sanoi ja se selitti kaiken.